17 päivää, 50 minuuttia ja 7 kilometriä

Pääsin nyt illalla 17 päivän tauon jälkeen juoksulenkille, yksin. Päätin jo lähtiessä että nyt juoksen niin pitkään ja kovaa ku pystyn ilman että sattuu vatsaan (sappirakon poiston jälkeen) tai pikkuvarpaaseen (potkasin sen Milean syöttötuoliin toissapäivänä). Huomasin jo ensimmäisen kilometrin jälkeen että juoksu sujuu yllättävän kevyesti joten jatkoin ja lisäsin vauhtia. Saldo oli sitten reilut 7km, ja aikaa meni 50min. Sisälle tultuani olin kuitenkin välikuoleman partaalla, mutta nyt suihkun jälkeen olo on aivan eufoorinen. Huomenna uudestaan. Nyt unta palloon ja toivotaan että pikku neiti aamuvirkku ei taas herää viideltä, toisaalta vaikka heräisikin, niin minua se ei liikuta. Tämän perheen mammalla on huomenna ansaittu vapaa aamu, joten aion nukkua piiiiiiiiitkään!

Hippusen verran parempi Mamma

Eilisen ja tämän päivän aikana olen jälleen kerran ylittänyt itseni. Ompelin Milealle pääsiäiseksi pupuhaalarin, ja koska minä ja ompelukone ei koskaan olla oltu mitään lähimpiä ystäviä, niin tämä oli minulta paljon. Saatuani haalarin valmiiksi fiilikset olivat kuitenkin mahtavat. Kun katsoin pukua ja kuvittelin sitä tyttäreni yllä, tunteet nousivat pintaan. Ihanaa kun pääsen jakaamaan tätä kaikkea tuon pienen, maailman tärkeimmän, ihmisen kanssa. 

Mini-minä.

Muistan kuinka paljon pienenä odotin pääsiäis-lauantaita ja ”trullaamista”, vuoden suurinta karkkipäivää. Trullivaatteet haettiin aina mummun varastosta, ja niissä vaatteiden hajussa oli jotain aivan maagista. Lauantaiaamuna herättiin aikaisin, intoa täynnä, maalattiin kasvot ja lähdettiin kiertämään talosta taloon, kumisaappaat jalassa, toivottamaan hyvää pääsiäistä, piirustuksien muodossa. Näiden kirjeiden piirtäminen aloitettiin jo uuden vuoden jälkeen, ja niitä oli monesti yli 100 joten, seuraavalle vuodelle oli lukuisa jo valmiina. Vaikka neiti vielä on niin pieni että ei ymmärrä pääsiäishössötyksestä yhtään mitään, niin koen kuitenkin että haluan jatkaa perinnettä jo nyt. Meillä ei vielä tänä vuonna kuitenkaan piirustuksia ole, mutta eiköhän Milli pupupuvussa korvaa kirjeitä. En ole itse muutamien viime vuosien aikana kummemmin edes koristellut kotia höyhenillä, tipuilla tai pajun oksilla, mutta tänä vuonna ovat oksat ja tiput jo esillä, ja trulleille on karkit kulhossa jo odottamassa.

Eiköhän minusta vielä ihan aito pullantuoksuinen kotimamma vielä joku päivä kuoriudu…

Hampaita ja Mamistelua

Sieltä se ensimmäinen hammas sitten kilahti lasin reunaan, ja toinen heti perään. Kerkesin jo huolestua, ja melkein tilata ajan hammasproteesin laittoon neidille kun ei ole niitä hamppeja suusta löytynyt, mutta eipä sitten tarvitsekaan. Viime viikkojen aikana meidän perheeseen on myös ilmestynyt ihan kauhea mamis! Jatkuvasti roikutaan lahkeessa tai kontataan perässä, olin sitten metrin päässä tai lattialla. Niin ihanaa kun se onkin olla koko maailma toiselle, niin arvostaisin yksityisyyttä esim. vessassa. Mutta ei, nykyään, kun on tuollainen pieni varjostaja perässä, niin mihinkään ei yksin mennä. Tosin, tämä mamistelu taitaa olla vain vaihe, eiköhän se viimeistän lopu kun neiti saavuttaa teini-iän, tai sitten ei. Itse olen kaikista myrskyistä huolimatta vieläkin aivan todella iso Mamman tyttö…

Yksinkertaisesti onnellinen ja kiitollinen

En osaa edes sanoiksi pukea, kuinka onnellinen olen tästä rakkaasta pienestä ihmeestä, joka reilut puoli vuotta sitten mullisti elämäämme. Tämän onnellisen puolen vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään paljon paremmin kaiken sen, mitä oma äitini on vuokseni kaikki nämä vuodet tehnyt. Ei ole varmastikaan mitään niin haastavaa ja palkitsevaa roolia, kuin äidin rooli. Se pitää sisällään maailman voimakkaimmat tunteet, joiden kanssa joutuu välillä taistelemaan kovissakin ristiaallokoissa. Kuinka kiitollinen olenkaan omalle äidilleni, joka on selviytynyt kahden tyttären melkoisista myrskyistä näinkin tyynille ja aurinkoisille vesille niin, että myös vaikeina hetkinä olemme tienneet, kuinka rakastettuja olemme. Ei ole ollut mitään, mitä hän ei olisi vuoksemme tehnyt. Hän on halunnut meille maailman, ja sen myös meille antanut. Rakkaudellaan hän rakensi meille itsevarmuutta, jonka ansiosta uskomme kykyihimme saavuttaa unelmiamme – ajoittaisista takaiskuista huolimatta. Tippuessamme äiti on aina ollut ottamassa vastaan ja pian lähettänyt meidät takaisin lentoon. Tulen yrittämään kaikkeni, jotta voin antaa tyttärelleni tuon saman arvokkaan lahjan, jonka olet meille antanut: Terveen itsetunnon, jonka avulla hän ei pelkää tavoitella kuuta taivaalta. Kiitos äiti. Kaikesta.

Nyt onkin sitten vaikea arvata mitä aihetta tämä päiväkirja tulee käsittelemään. Unettomia öitä, ensimmäisiä sanoja, likapyykkiä, askartelua, nalkutusta ja ajatuksia yhden äidin arjesta. Tervetuloa!

Minä olen Emelie, Milean Äiti.